Tämän vuoden osalta mun kisat on kisattu. Hieman harmittaa, etten edes ehtinyt aloittaa kisadieettiä ennen kuin joutuu laittamaan jo pakkia silmään. Niinkin yksinkertainen asia kuin elämä tuli väliin.

Tämä kevät on ollut itselleni erittäin haastava, mutta myös ihmisenä kasvattava. Pääsiäisen jälkeen mulla päättyi pitkä parisuhde. Kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen on saanut taas opetella elämää yksin. On ollut aika outoa tulla kotiin, kun kämppä on ollut pimeänä ja hiljaisena. Yleensä, kun alaoven on avannut vastassa ollut kaksi iloista karvakorvaa häntä heiluen. Onneksi mulla on aivan mahtava tukiverkosto, joka on auttanut mua tässäkin tilanteessa. (Tiedätte kyllä ketä te olette. Ootte mulle rakkaita ystäviä.) Hirveästi en ole mielestäni jäänyt asia mörköilemään, vaan olen pyrkinyt menemään eteenpäin.

Reilu viikko sitten alustavissa ultraäänitutkimuksissa todettiin oikeassa olkapäässäni, supraspinatuksessa, pienehkö subtotaali/lävistävä repeämä. Tällä hetkellä olkapää ei kestä punnerruksia, dippejä ja muita työntäviä liikkeitä, joissa tulee kuormitusta olkapäähän. Samassa rytäkässä tuli oikeaan reiteen lihasrevähdys, joka on parantunut kivasti, mutta ei vielä kestä kyykkäämistä. Onneksi sentään selkää, pohkeita ja kätösiä on pystynyt veivaamaan. Perjantaina kävin ortopedillä, joka on aiemminkin hoitanut vammojani. Mekaanisesti tutkimalla todettiin supraspinatuksessa repeämä. Ultraäänituloksiin ei voi luottaa, kun sillä ei näe kuin ödeemat. Keskiviikkona on laaja olkapään magneetti. Sen jälkeen tiedetään minkälaatuinen repeämä olkavarressa on. Valitettava fakta on, että oli repeämä pieni tai suuri, korjaustoimenpide on sama – leikkaus.

Ortopedin mukaan sellaista velhoa ei olekaan joka mun olkapään kuntouttaisi, jos siellä on repeämä. Ei ole mitään tukilihaksia mitä pitäisi vahvistaa, kun niitä on jo vahvistettu viimeiset parikymmentä vuotta ;=). Käytännössä leikkaus on ainoa vaihtoehto, kun maitopurkin nostokin välillä vihlaisee. Hyvä asia on, että olkapää saadaan kuntoon ja se tulee kestämään normaalia treeniä. Valitettavasti korjaus ottaa aikaa ja taas tarvitaan sitä kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että täältä noustaan. Ei ole järkeä aloittaa kisadieettiä, jos olkapää ei kestä treeniä. Lavalle on ihan turha lähteä, jos ei voi olla parempi kuin viime kerralla. Syksyn jälkeen saisi sitten tehdä ihan pimeesti duunia olkapään hermotuksen kanssa, jos leikkausta siirtää. Mahdollisimman pikaisesti vaan leikkuupöydälle, että saa kantositeen pois ennen Suomen sateista kesää. Leikkuun jälkeen käsi on kantositeessä 6 viikkoa, jonka jälkeen voi aloittaa mobiilisaation ja palauttaa normaali liikelaajuus olkapäähän. 4-6 kuukauden jälkeen olkapään pitäisi kestää normaalitreeniä. Tällöin pääsee aloittamaan täysipainoisen lihasepätasapainon korjaamisen. Pitkä ja kärsivällinen urakka siis edessä. Ei tämä mulle ole uutta. On näistä aiemminkin selvitty.

Siinä se murheenkryyni, ojentajamollukka ja iso laastari olkapäässä ;=)

Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä lopullinen päätös dieetin aloituksesta kesäkuun alussa. Oma tavoite oli olla niin hyvä syksyllä, että minut olisi valittu Arnold Amateur Classic Europeen edustamaan Suomea. Tavoite päästä kilpailemaan AAC:hen, kun on useamman kerran kiertänyt minut syystä tai toisesta. Joka tapauksessa tuo on ollut minun hiljainen tavoite, joka on motivoinut itseäni kehittymään. Syksyn kisakauden jälkeinen offseason oli erittäin hyvä minulle. Rasvaton massa nousi kivasti, kun sai ladata laadukkaita kaloreita ja hiilareita rauhallisesti ilman merkittävää rasvaprosentin kasvua. Mikä parasta ojentajat, mun murheenkryynit, pullahtivat kivasti ja kädet alkoivat näyttää käsiltä eikä pulkan naruista. Vastaavasti sain kirittyä selkää ja pohkeita lähemmäksi koipien, rinnan ja olkapäiden tasoa. Sain myös selätettyä selkärangan liikkuvuusongelmat, jotka haittasivat ja aiheuttivat jännitystä poseerauksessa viime kisakaudella. Lisäksi lantionasennon korjaaminen, poikittaisten vatsalihasten aktivointi, vakuumiharjoitukset ja lantionpohjan lihasten vahvistaminen ovat parantaneet lantion asentoa ja samalla vetäneet korsettia kasaan, jolloin itseäni ärsyttänyt alavatsan pömpötys on poistunut ja vatsapakki kaventunut. Aamupaino on ollut reilut 122 kiloa ja rasvaprosentti Biosignaturen mukaan kaikesta huolimatta kuuden prosentin luokkaa. Aamupaino oli vielä hieman korkeampi ja rasvaprosentti alhaisempi ennen kuin elämä ja olkapää tuli väliin. Ihan hyvässä vauhdissa oltiin ;=)

Lisäksi mun perheellä on ollut tänä keväänä terveyden kannan haasteita. Äiti soitti minulle sunnuntai-iltana ja kertoi mummoni nukkuneen pois. Äiti oli käynyt veljensä kanssa katsomassa mummoa vielä lauantaina. Seuraavana päivänä huoneen ovessa olikin jo kyltti: “Ei saa mennä sisään.” Toisaalta tuli haikea olo ja toisaalta rauhallinen olo. Ainakaan mummo ei joudu enää kärsimään kipua. Hänellä oli pitkä ja hyvä elämä takana ja paljon lapsenlapsia. Tällä hetkellä olo on semmoinen, että olen ihan väärässä paikassa. Mun pitäisi olla kotona mun perheen tukena Raumalla. Onneksi äidillä on monta siskoa ja veljeä tukenaan eikä hänen tarvitse tehdä surutyötä yksinään.

Joskus täytyy olla vaan itselleen armollinen, pistää pienempää silmään ja siirtyä ryömintäkaistalle tarkastelemaan tilannetta ja asettaa uudet tavoitteet. Sotaa ei ole hävitty, vaikka yhdestä taistellusta on jouduttu kunniakaasti perääntymään. On tosi helppoa heittää facebookkiin no compromises ja sanoa, että kaikki tehdään urheilun ehdoilla. Kuinka moni oikeasti ajattelee mitä tuo käytännön tasolla tarkoittaa ja onko sittenkään valmis tekemään niitä uhrauksia, kun tosi paikka tulee? En minä ainakaan olisi enää valmis tekemään samoja uhrauksia, joita olen joskus tehnyt kilpailu-urani vuoksi. Kyseessä on kuitenkin harrastus, vaikka vakava sellainen. Kehonrakennus on antanut minulle paljon lajina, mutta välillä tuntuu myös, että se ottaa myös paljon.

Ei tää elämä ja treenaaminen, niin vakavaa ole!

Kieli pitkänä, vaan eteenpäin!

Kun luen nuorten urheilijoiden kirjoituksia, että nyt kaikki tehdään urheilun ehdoilla ja tähdätään ammattilaiseksi, tuntuu jotenkin, että homma on mennyt överiksi. Ajatus on hieno ja ylevä ja unelmia pitää aina olla. Mitä sitten tapahtuu, jos ammattilaisuutta ei saakaan? Aika harva valitettavasti sinne asti pääsee. Tuntuu aika rajulta, jos kaikki munat laitetaan yhteen koriin ja tehdään vain sen eteen töitä. Toivottavasti sentään vanhemmat ymmärtää kuljettaa rinnalla vaihtoehtoista skenaariota, jos jostain syystä elämä yllättääkin.

Jos ette ole vielä lukeneet Tuomas Kurosen blogikirjoitusta Stop for a moment, niin kannattaa lukea. Dieetti on aika koettelemus koko perheelle, ei pelkästään kilpailijalle. Valitettavasti näistä asioista ei juurikaan saa lukea, kun arki ei ole aina glamouria. Fysiikkalajeissa menestyminen vaatii tiettyä itsekkyyttä, narsismia sanoisi joku, kun keho on työkalu, jota muovataan. Vaikka sitä kuinka yrittäisi olla rajoittamatta muiden läheistensä elämää omien unelmiensa vuoksi, valitettavasti sitä joutuu tekemään arvovalintoja (tietoisesti tai tiedostamatta) päivittäin, jotka voivat olla ristiriidassa omien unelmien ja yhteisten tavoitteiden kanssa. Ei ole helppoa ja vaatii uskomatonta ymmärrystä toiselta osapuolelta miksi niitä ruokakippoja pitää raahata joka paikkaan tai ravintolaillallisella pitää pyytää kastikkeet erillisessä kipossa ja pyytää tarjoilijaa vaihtamaan kermaperunat uuniperunaan. Nostan hattua puolisoille, jotka vuodesta toiseen jaksavat tukea puolisoaan kisadieettien temmellyksessä.

Pitäkää unelmistanne kiinni,
Rambo

06.05.2013
Kategoriat: Diet, Training . Avainsanat:dieetti, kehonrakennus, kilpaileminen, olkapää, tukijoukot . Kirjoittaja: ramimass . Kommentteja: 8 kommenttia